Relaatioestetiikka
Relaatioestetiikan tai relaatiotaiteen (engl. Relational art, Relational aesthetics) lähtökohtina ovat ihmissuhteet tai ihmissuhteiden kokonaisuus ja niiden sosiaalinen konteksti. Ranskalainen taidekriitikko ja kuraattori Nicolas Bourriaud määritteli relaatioestetiikan kartoittaessaan 1990-luvun taidetta esseekokoelmassaan Esthétique Rélationnel (1997).[1]
Bourriaud väittää relaatioestetiikan saavan teoreettisen horisontin "ihmisten vuorovaikutusten piiristä ja sen sosiaalisesta kontekstista, pikemminkin kuin oletuksen itsenäisestä ja yksityisestä symbolisesta tilasta". Relationaaliset taideteokset pyrkivät perustumaan subjektien välisiin kohtaamisiin (ovatpa ne sananmukaisia tai potentiaalisia), joissa merkitys käsitellään kollektiivisesti, pikemminkin kuin yksilöllisen kulutuksen privatisoidussa tilassa.[1]
Relaatiotaiteen käytännöille on tyypillistä päättämättömyys, ne ovat tekemisissä ihmissuhteiden verkostojen ja niiden sosiaalisten kontekstien kanssa joista sellaiset suhteet saavat alkunsa. Relaatiotaide on korostanut myös teosten osuutta lahjoina ja monissa muodoissa, kuten aterioina, juhlina, julisteina, roolienhakutilanteina, peleinä, keskusteluina ja muina sosiaalisten tapahtumien tyyppeinä ja yhteistöinä. Tässä yhteydessä korostuu taideteoksen käyttö. Taide on taiteilijan ja katsojan välillä vaihdettavaa informaatiota, jonka suhdevaikutus perustuu sen herättämään vastaanottoon.[1]
Relaatioestetiikan tarkoituksina on kääntää taidemuseo ylösalaisin, aiheuttaa sekasortoa sen perinnäisissä tavoissa ja museokävijän odotuksissa kunnioitusta herättäviä, arvostettujen taiteilijoiden tekemiä teoksia kohtaan. Laajemmassa mielessä se herkistää uudelleen ihmiset jokapäiväiselle ympäristölleen ja jopa toisilleen.[2]
Esimerkkinä relaatioestetiikasta on pidetty Guggenheim-museossa New Yorkissa vuonna 2008 järjestettyä kymmenen taiteilijan näyttelyä theanyspacewhatever, jossa kymmenen taiteilijaa (Angela Bulloch, Maurizio Cattelan, Liam Gillick, Douglas Gordon, Pierre Huyghe, Jorge Pardo, Philippe Parreno, Rirkrit Tiravanija, Dominique Gonzalez-Foerster ja Carsten Höller) esittivät teoksiaan.[2]
Heta Kuchkan teoksia on nähty relaatioestetiikkana.[3]
Lähteet
- ↑ a b c Claire Bishop: Antagonism and Relational Aesthetics (pdf) (s. 51-79) October 110. Fall 2004. October Magazine, Ltd. and Massachusetts Institute of Technology. Viitattu 28.12.2013. (englanniksi)
- ↑ a b Roberta Smith: Museum as Romantic Comedy The New York Times. 31.10.2008. The New Yok Times Company. Viitattu 28.12.2013. (englanniksi)
- ↑ Heikki Kastemaa: Heta Kuchka ja ihmissuhteiden videot (taidekriitikon blogi) Kulttuurinavigaattori. 7.10.2013. Viitattu 28.12.2013.
Aiheesta muualla
- Veikko Nuutinen: Manifesti (1): Nicolas Bourriaud ja relaatioestetiikka Teatterikorkea. Teak. Arkistoitu 30.12.2013. Viitattu 28.12.2013.
- Ulla Karttunen: Aktivistinen taide, aikamme rappiotaide Taide. 4/2008. Taide. Arkistoitu 8.8.2014. Viitattu 28.12.2013.
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
